Ville Venäläinen

Nettilukio esittelee juhlavuotensa kunniaksi 20 henkilöä, jotka ovat olleet rakentamassa Nettilukiosta juuri sellaista kuin se tänä päivänä on.
 

KUKA OLET JA MITEN LIITYT NETTILUKIOON?

Olen Ville Venäläinen. Nimikkeet tai yksittäiset tehtävän kuvat eivät ole oikein koskaan istuneet omaan rooliini opistolla. Joskus bloggasin työskenteleväni Otavan Opistolla Ville Venäläisenä. Oma tekemiseni haki koko aikani opistolla hyvin erilaisia muotoja tilanteen mukaan. Urani alkoi 1998 teknisellä puolella ohjelmoijana, josta jatkoin varsin nopeasti tietojärjestelmäpäälliköksi vastaamaan koko sovelluskehityksestä. Tästä matka jatkui pikkuhiljaa yhä enemmän johtamiseen, mutta myös oppimisen ja opetuksen kehittämiseen, kouluttamiseen sekä kansalliseen kehittämistoimintaa. Viimeisimpänä olen toiminut opistolla kehityspäällikkönä vastaten tutkimus- ja kehitystoiminnasta ja toimin hetken opiston johtajan sijaisena.

Nettilukio tuli minulle tutuksi oikeastaan osana isompaa pakettia, Internetix Campusta, jossa haettiin uusia oppimisen muotoja ja tapoja, joita netti tuo tullessaan. Nettilukio oli yksi tämän ilmentymä. Siinä ponnistettiin tukevasti olemassa olevasta lukioinstituutiosta ottamalla muutama rohkea askel - tunnistaen samalla uuden toimintaympäristön mahdollisuuksia ja sen mukanaan tuomia uusia vaatimuksia.

Osan aikaa urastani toimin sen yksikön vetäjänä, johon nettilukio kuului. Tuolloin suhteeni nettilukioon syveni merkittävästi. Minua kiehtoi paljon se, miten jokaisella nettilukiolaisella on oma erityinen tarinansa ja syynsä olla nettilukiossa. Perinteinen koulu perustuu perusorganisoitumiseltaan pitkälti teolliseen malliin, jossa yksilöllisyys ei sillä tapaa paista. Nettilukiossa tilanne oli tässäkin suhteessa päälaellaan, mikä sopii mielenkiintoon tehdä asiat eri tavalla ja kyseenalaistaa vallitsevat tavat.


 

KERRO JOKIN MIELEENPAINUVA MUISTO NETTILUKIOSTA

Olen ollut pääosin välittävässä roolissa, mahdollistaen erilaisia asioita. Olen hyvin vähän ollut itse opetuksessa kiinni. Suorimpia kontakteja opiskelijoihin ovat olleet ylioppilasjuhlat ja muutamat nettilukiolaisten tapaamiset, mitkä ovat tietty jääneet mieleen.

Syvimmät muistot nettilukiosta tulevat kuitenkin tuon oman välittävän roolin kautta. Vuonna 2001, kun palasin vuoden tauon jälkeen opistolle, aloin suunnitella koko opiston sovelluskehitykselle arkkitehtuuria ja suuntaa uudelleen. Tuo ensikuulemalta kovin tekniseltä kuulostava asia alkoi tutustumalla sosioliogiaan ja erityisesti Manuel Castellin trilogiaan The Rise of the Network Society. Arkkitehtuurin kehittelyaika oli kiehtovaa oivaltamisen ja kasvamisen aikaan, missä myös löysimme Linturin Hannun kanssa syvemmin toisemme. Oli älyllisesti äärimmäisen kiehtovaa havaita, miten samat teoreettiset meta-tason mallit toimivat niin ohjelmiston arkkitehtuurin suunnittelussa kuin sosiaalisissa malleissakin. Tuosta syntyi Nexus, mikä oli pitkään edellä aikaansa monilta tekniseltä ja strategisilta piirteiltään. Nettilukion pari edeltävää Muikku-oppimisympäristöä rakennettiin Nexuksen päälle, kuten lukuisia muitakin järjestelmiä 2000-luvun aikana.

Yksittäinen sellainen kokeilu vuosien takaa, joka liittyi suoraan nettilukioon, linkittyy juuri tuohon Castellin ajatteluun. Castellin ajatus oli nähdä ihmisen identiteetin hakeminen elinikäisenä tehtävänä. Se muuttaa muotoaan jatkuvasti, mutta ei menetä identiteetin merkitystä. Tästä seurasi kysymys, miten voisimme antaa yksittäiselle täysin verkossa toimivalle opiskelijalle välineitä oman identiteetin ilmaisuun ja sitä kautta myös keinoja löytää toisia samanhenkisiä. Tästä syntyi kokeilu, jossa rakensimme Muikku-oppimisympäristöön karttapalvelun, johon opiskelijat saivat merkitä itsensä kartalle ja liittää itseensä liittyviä asioita.

Yksi asia, jonka voisi nostaa vielä muistona nettilukiosta on jotain, mitä ei oikeastaan voi sitoa yksittäiseen aikaan tai paikkaan. Se on sellainen tunne kaiken keskellä. Olen viettänyt varmasti satoja tunteja keskustellen ja miettien yhdessä opettajien ja ohjaajien kanssa nettilukiolaisia ja heidän palvelmistaan. Se perustunne on välittäminen ja kokemus siitä, että tehdään jotain todella tärkeää. Työllä on ollut syvempi merkitys kuin vain käydä töissä. Sellainen ilmapiiri syntyy taivasti johdetussa talossa, jota ohjaa humaani ihmisyys ja empatia. Tällainen kokoaa myös samanhenkisiä ihmisiä yhteen. Tästä lämmin kiitos sen arkkitehdeille Hannu Linturille ja Kaisa Lindströmille. Tätä ei olisi syntynyt jos ohjaus olisi ollut vain järjestämisluvissa ja arjen pyörittämisessä.


 

MILLAISTA ENSIMMÄISEN MUIKUN JA SEN TAUSTAJÄRJESTELMIEN RAKENTELU OLI?

On oikeastaan aika hupaisaa katsoa nyt tuonne reilun viidentoista vuoden taakse. Tuolloin java-ohjelmistokehityksessä mentiin aivan toiseen suuntaan, mutta yllättävää kyllä sama horisontaalisesti kehittyvien mikropalvelujen malli on nyt vallalla oleva tapa rakentaa järjestelmiä - sama mihin Nexuksessa pyrittiin. Toinen iso ohjaava idea, mitä tekniikassa toteutetaan tänä päivänä eri tavoin, oli tuolloin jo mukana. Siinä ohjelmoijan ja websuunnittelijan työ erotettiin rinnakkaisiksi professioiksi, mikä mahdollistaa tehokkaamman kehityksen. Osa ideoista jäi tuolloin pöydälle, mutta ne ovat edelleen toteutuskelpoisia. Opistolla on osattu ennustaa monta asiaa yllättävän hyvin, vaikka aina ei paukut sitten ole kaikessa ihan toteutukseen asti riittäneet. Niin kävi osittain tässäkin tarinassa. Ehkä se kuuluu hieman kehittäjäyhteisön luonteeseen.

Henkilökohtaisesti koin tekemisen äärimmäisen inspiroivana oppimismatkana. Näin jälkeenpäin ajateltuna otetut haasteet olivat melkoisen suuria ja työmäärät sen mukaisia. Meillä oli varsin nuori ja osaamiseltaan hyvin vaihteleva tiimi, joka loi tietty omat mausteensa tekemiseen. Nyt viisitoista vuotta kokeneempana tekisi monta asiaa toisin. Silti saimme ihmeen paljon asioita aikaiseksi, joista osaa ei ehkä sovelluskehityksen ulkopuolelta tarkasteltuna osaa edes arvostaa.

Aikaa leimasi se, että teimme itse monta teknisesti vaativaa asiaa, joita tänä päivänä harva enää edes tulee ajatelleeksi tarvitsevansa, mutta käyttää valmiina palikoina toisten tekeminä koko ajan. Aika kultaa muistot. Nyt muistaa lähinnä innon ja tekemisen meiningin, vaikka varmasti siihen mahtui paljon tuskaa ja ahdistustakin välillä - kuten aina kehittämistoimintaan, niin kuin kaikkeen oppimiseen.

Ville Venäläinen on työskennellyt Otavan Opistolla vuodesta 1998 aluksi ohjelmoijana, sittemmin tietojärjestelmäpäällikkönä sekä viimeisimmäksi kehityspäällikkönä. Tällä hetkellä Ville on virkavapaalla.


Haetko uutta alkua? Tule opiskelemaan Otavan Opistoon!